Kuten jo kerroin sain adhd diagnoosin ollessani 18. Nyt täytin juuri 21 muutama päivä sitten. Asumispalvelussa mua pidetään kuitenkin lapsena, ja kokemattomana, mutta se ei pidä paikkansa. Mun elämä on ollut kaikkea muuta kuin ruusuilla tanssimista. On ollut ongelmia ja riitoja vanhempien kanssa, muutaman kerran karannut kotoa. Välit vanhempiin on adhdn takia ennen tulehtuneet. Nytten kun asun omillani voin itse säädellä milloin vanhempia nään ja miten se sopii aikatauluun. Toki yritän pitää yhteyttä mahdollisimman usein ettei porukat tuu hulluks jos en soita tai vastaa puhelimeen. Ennen äiti ravas päivittäin luonnani mutta nyt on sen verran rauhoittunut että ei tarte nähdä niin usein.
Sukulaisilta ja porukoilta on kova odotus siinä että pääsisin ihan ikiomaan asuntoon, aloittaisin opinnot. Se ei oo niin yksinkertaista. Ei ole kuin 0,5 v takaperin niin olin toipumassa psykoosista. Psykoosi syö toimintakykyä hyvin ankarasti, joten olen vieläkin ns toipilas.
Siis vinkkinä kaikille, jos on pakko kuunella jonkinsortin ehdottelua ja valitusta, niin ei kantsi ottaa liian vakavasti.
