Tiesin pienestä pitäen että olen erilainen verrattuna muihin. Minua yritettiin saada mitä erilaisempiin tutkimuksiin mutta minä lähin aina karkuun. Halusin olla kuin muut, kun huomasin miten helppoa muilla on. Heillä ei ole aistiyliherkkyyksiä eikä ne kilahda niin nopeasti kuin minä.
Olen hankkinut vuosien varrella mitä erilaisempia harrastuksia. Vanhempani olivat vähävaraisia kun olin lapsi. Se ei estänyt minua. Siitä huolimatta vanhempani minua rakastaa, vaikka ei ihan siltä näyttäiskään, aina.
Minulla meni niin lujaa että tartettiin aikuisia stoppaamaan menoa. Minusta tuntu ikävältä oppitunnit kun piti istua paikallaan. Inhosin sitä kun selän takaa joku käveli joten minut sijoitettiin luokassa siten että minun selän takaa ei päässyt kulkemaan.
Olin muutenin herkkä tulistumaan ja huutamaan, vaikka en ihan sitä tarkoita mitä sylki suusta toi. Minulla oli harvinaisen kärsivällinen luokanopettaja, hän anto minun tehdä asiat "omalla tavalla", ja ymmärsi miksi kaikki ryhmätyöt tein yksin.
Halusin olla hyvä joka asiassa ja se merkitsi minulle paljon.
Lapsena minulla oli tapana haastaa riitaa ja sotkea itteni milloin mihinkin. Luokassa kun suuniteltiin uusia tehtäviä olin aina äänessä että "voisko tän asian tehdä mielummin näin".
Temperamentista huolimatta olin aina se luokan ilopilleri. Minut vietiin monta kertaa keskittymisvaikeuksieni takia (siis kirjaimellisesti juoksua ympäri luokkaa, ja pulpettien alle kontaamista) lastenpsykiatrille mutta puhetaitojeni "ansiosta" luikertelin aina irti yrityksistä huolimatta.
Luokassa moni haukkui minua ja minun temperamenttia ja keskittymiskyvyttömyyttäni. Sain näin kuvan ADHDsta melko negatiivisena asiana, joten ei ihme etten suostunut tutkimuksiin.
Vasta myöhemmällä iällä kun asioita ei voinutkaan tehdä "miten mun mielestä pitäisi"- kaavalla aloin tippumaan luokan hännille. Piirtelin kaikki tunnit vihkoihin ja haaveilin kaikesta.
Olin myös kova olemaan äänessä jos oli jotain suosikkiainetta kuten matematiikka. Muilla tunneilla aika meni käsiä heilutellessa ja juorutessa kavereitten kanssa. Aloin kiinnittämään huomiota lukiossa että en pärjääkkään.
Että kaikki adhd oireeni mutkistaa ihmissuhteita, koulutehtäviä ja elämää muutenkin. Olen ollut pienestä lähtien hyperaktiivinen ja minulla on ollut vaikka mitä harrastuksia, keräilystä ja miitteihin. Olen aina se joka organisoi ja järjestää asioita, sekä tykkään olla äänessä.
Mitä siis opimme? adhd on nykyvalossa melko hyväksytty asia, mutta miten autttaa lasta joka pelkää leimautumista? en tiedä, mutta tiedän että se kostautuu aikalailla takasin aikuisena.
