Nykyaikana osataan diagnosoida ja ohjata lasta paraan mukaan. Mutta mikä tilanne oli 10 vuotta sitten?
Tässä on tarinani.
Olin luokan erikoinen lapsi ja minulla oli omat rutiinit, kiinostuksenkohteet yms. Olin siis erilainen. Siihen mukaan mulla oli neuropsykiatrista vahvaa oireilua joka vaikutti ihmissuhteisiin.
Minua haukuttii adhd kakaraksi, sopeutumattomaksi ihmiseksi sekä ärsyttäväksi.
Hakeuduin monesti ihmisten seuraan mutta statukseni oli portaan alin. Minulla ei ollut ihmisarvoa koska olin erilainen ja sitä ei kukaan ymmärtänyt. Sain adhd oireiden varjolla myös helposti raivareita ja se oli todella noloa.
Olin opettajien silmätikku. Oli automaattisesti selvä et jos jotain menee pieleen niin se on mun vika. Tämä nakersi minua ihmisenä joka oli kasvamassa lapsesta teiniksi ja teinistä aikuiseksi.
Minut jätettiin "outouden" takia pois leikeistä ja itkin aina kotiin tullessa.
Koko peruskoulun aikana minulla ei ollut kertaakaan tunnetta että koulu on kivaa.
Minulle tyrkättiin psykologia ja psykiatria jota sitten välttelin leimatumisen pelossa.
Ihmiset on julmia, varsinkin lapset.
Enhän mä voinu arvata että jos mun adhd tutkitaan että saan oikeasti apua. Tajusin tämän vasta aikuisena.
