Tässä on oma tarinani.
Minulla todettiin adhd vasta 18 vuotiaana. Olin nuorena nirso menemään lekurille leimautumisen pelossa. Silti kärsin oireista ja tarttin hoitoa vaikka en itse sitä myöntänyt. Se oli niitä eräitä kiellettyjä ajatuksia. Kärsiä hiljaa ja ottaa vastaan luokkalaisilta kaikenmaailman paskaa. Mua kiusattiin enemmän ja vähemmän. Minua ivailtiin nimellä "adhd kakara". Se vasta veikin mehut. Kävin peruskoulun, jotenkuten, ihan hyvin varmaan. Mutta jo 12-13 vuotiaana huomasin erään asian. Mä jouduin näkee tuplasti vaivaa koulujuttujen eteen kuin ikätoverit. Se vasta jyrsi hermoja. Jaksoin peruskoulun jotenkin kunnes siirryin lukioon. Lukiossa vasta alkoikin olla ongelmaa. Jostain mieleen putkasti, onko mulla adhd. Aloin käymään psykologilla kun olin 17. Aluks kerroin kaikkia huolia jne. Mutta kun huolivaihe väistyi ja masennuksesta paranin (masennus siis adhd oireitten takia). Minun lääkärinä oli eräs tunnettu lasten neurologi. Hän oli, sanoisko vittumainen. Mutta kyl jotenkuten sitte saatiin yhteinen taajuus ja alettiin tekee adhd testejä. Ei ehditty tehdä kauaa kunnes olin 18 ja parin viikon päästä jouduin osastolle. Osastolla minut lähetettiin psykiatriakeskukseen. Olin siihen mennessä kaivellut vanhoja todistuksia ja lausuntoja ja kaikenlaista muuta paperia. Vanhemmatkin haastateltiin. Eli erittäin uuvuttava prosessi. Uuvuttavuus vasta alkoi kun psykiatriakeskuksen osastolla joka viikko olin 2x toimintaterppaa 2x neuropsykologia 2x psykologia ja lääkärin ja omahoitajan käynnit. Tätä rääkkiä kesti 2 kk. Lopulta varmistui adhd diagnoosi, (hyperaktiivisuus ja impulsiivisuus). Sain Concerta lääkkeen ja ensimmäistä kertaa tuntui ai että on helppo ja selkee ajatella. Silmiin ei särje kirkkaat värit ja korvia korkeat äänet. Kaikki oli sopusoinnussa. Myös taustalla ollut masennus loppu kuin seinään.
Nöpö kissa
